Suomi, Finland, 90 vuotta, 90 år

Itsenäisyyspäivä tuli ja meni, presidentti Tarja Halonen yhdessä miehensä Pentti Arajärven kanssa esitti pääosaa kaksituntisessa kättelyohjelmassa, ja ulkona anarkistit taas kerran vastustivat kaikkea. Näimme tosin kerrankin myös oikeutta, sillä YUP-yhtyeen varsin kunnioitettava johtohahmo Jarkko Martikainen viimeinkin sinne monien parjaamiin linnan juhliin pääsi. Joten tämän kirjoituksen voikin hyvin omistaa maamme yhdeksänkymmenvuotista taipaleen pohtimiselle ja sille, mikä tekee Suomesta Suomen.

”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiä emme tule olemaan. Olkaamme siis suomalaisia,” sanottiin aikoinaan. Tuon lauseen tarkkuudesta ei ole takeita, mutta arvelisin että kyseinen lausahdus on ”virallisesti” jotain tuohon suuntaan. Suomalaisen identiteetin pohjavalun loi neljä niinsanottuun lauantaiseuraan kuuluvaa herraa, Johan Ludvig Runeberg, Elias Lönnrot, Johan Vilhelm Snellman ja Zacharias Topelius. He halusivat tehdä Suomesta omien utopioidensa näköisen. Näistä ehkä lopulta Lönnrotilla oli eniten käsitystä suomalaisesta identiteetistä, siltä ajalta kun hän Kalevalaa loi. 1800-luvun puolivälin jälkeen suomalainen identiteetti ja elämäntapa on toki muuttunut, mutta se peräänantamattomuus, työnteon arvostus ja tietynlainen omalaatuisuus on säilynyt.

Soundi-lehti teki viime numerossaan kyselyn monille suomalaisille artisteille siitä, millä lailla he näkevät Suomen nykypäivänä. Jo tuossa yllä mainitsemani Jarkko Martikainen kuvaili kansaamme seuraavanlaisesti: ”Pidän tietystä suomalaisesta varautuneisuudesta, jonka alla on kuitenkin syitä tutustua näihin ihmisiin.”

Niin, suomalaisiahan on kuvailtu tuppisuiksi, ja myös oman kansan keskuudessa on tätä hiljaisuutta kritisoitu. Lähinnä siksi, että meidän sosiaalinen elämämme ei ole läheskään samanlaista mitä etelämpänä Euroopassa.

Tuo sosiaalisuus on vähän kaksipiippuinen juttu. Miksi meidän pitäisi olla samanlaisia kiivaita keskustelijoita kuin esimerkiksi italialaiset? Sehän ei ole enää suomalaista käyttäytymistä, vaan on muotoutunut jostain muualta – tosin periytyyhän myös meidän kansanluonteemme jostain, se on vain muodostunut suomalaisten tavaramerkiksi. Toisaalta taas, välillä tämä tuppisuumaisuus tosiaankin on harmiksi ja voi hyvinkin luoda meistä kuvan melko vakavana ja tylsänä kansana. Olen tosin samaa mieltä Martikaisen kanssa siinä mielessä, että eiväthän suomalaiset kuitenkaan huumorintajuttomia ole, meidät pitää vain oppia tuntemaan. Ja tämä ”Suomi-kuva” tuntuu olevan monille päättäjille suorastaan pakkomielle. Sillä suomalaisten välttämätön halu tietää mitä heistä ulkomailla ajatellaan kuuluu myös näihin stereotypioihin suomalaisista.

Mutta siis, mitkä ovatkaan Suomen hyvät ja huonot puolet? Minä kehtaisin väittää, että tämä pohjoismaalainen – ja nimenomaan suomalainen – yhteiskuntamalli on maailman ehdotonta parhaimmistoa. Suomihan keikkuu kaikenlaisten listojen kärkipäissä, kun puhutaan vaikkapa vähiten korruptoituneista maista tai koulutuksesta. Totta toki on, että jossain määrin olen taannoin haastattelemamme STP:n Juhani Tanskin kanssa samoilla linjoilla, että Suomen kuva hyvinvointivaltiona on rapistunut. Työttömyyttä on vähennetty rutkasti, mutta kuitenkin köyhyys on lisääntynyt. Taannoinen Tehy-selkkaus tosin paljasti, että on täällä vielä olemassa ihmisiä jotka oikeasti panevat valtionjohdolle hanttiin, muutenkin kuin vain valtaavat taloja.

Niin, maamme luonto ja ilmasto ovat toki yksi niitä asioita jotka maassamme ovat positiivisia asioita. Onhan Suomi epäilemättä eksoottinen maa, vaikka tuolla räntäsateessa tarpoessa sitä ei varmaan aina tule ajatelleeksi. Toivon tosin, että meillä olisi niitä räntäsateita jatkossakin, sillä mitä näitä varsin kesäisiä joulukelejä katsoo, on maineemme lumisena maana vaakalaudalla. Tästä ”ilmastonmuutoksesta” on tosin puhuttu jo kaikkialla niin paljon, että tuskin minun kannattanee siitä ruveta paasaamaan. Sanon vain, että Suomi heräsi tapansa mukaan liian myöhään, toivottavasti vahinko on vielä korjattavissa.

Negatiiviset asiat Suomessa tulevat enimmälti ulkomailta. Näillä tarkoitan lähinnä liiallista länsimaalaistumista, joka tulee enimmäkseen sieltä USA:n suunnalta, joka muokkaa myös suomalaista elämäntapaa. Niin ikään EU:n liiallinen painostaminen tuntuu kovin ahdistavalta. Kyynisimmät puhuvat jo Euroopan Yhdysvalloista. Eihän EU ole yksinomaan huono asia, mutta sen halu pyrkiä hallitsemaan koko Eurooppaa mielivaltaisesti omilla ehdoillaan ei ajatuksena juuri kiehdo. Toki syy on myös meissä, sillä ovathan monet sanoneet, että nyt Suomi on ulkopoliittisen linjansa takia lähinnä lahjoittamassa vaivoin hankittua itsenäisyyttämme EU:lle. Yksi huolestuttava esimerkki oli mm. EU:n perustuslain hyväksyminen maassamme. Onneksi perustuslaki ei ole ainakaan vielä mennyt läpi, täytyyhän kaikkien EU-maiden hyväksyä se. Ja muistamme varmasti sen, kuinka ahkerasti Ranska tuota lakia vastusti.

Yksi asia minua tosin suomalaissa risoo ylitse muiden, nimittäin alkoholin käyttö. Suomalaiset eivät näin yleisesti ottaen ole ikinä osannut juoda järkevästi. Nykyään, niin nuoriso kuin keski-ikäisetkin, pitävät alkoholin pääsääntöisenä funktiona olla se aine, jota juodaan kunnes sammutaan. Sitten seuraavana päivänä ollaan krapulassa ja vannotaan, ettei juoda enää ikinä. Kuitenkin sitten seuraavana lauantaina sama tapahtumasarja tapahtuu uudestaan. Minusta ajatus on yksinomaan vastenmielinen ja typerä. En minä alkoholia vastusta, mutta en vain ymmärrä sitä tapaa miten sitä tässä maassa käytetään. Ja mikäli täällä tehdään jotain typerää kännissä, saa sen aina anteeksi.

Palatakseni vielä tähän asiaan omasta identiteetistämme ja siitä, kuinka siitä pitää kiinni, siteeraan niin ikään tähän Soundin kyselyyn haastateltua taiteen moniottelijaa, porilaista Mika Rättöä: ”Suomessa olisikin tärkeätä pyrkiä säilyttämään ne tietyt kliseiset kansanluonteen piirteet. Ne ovat arvokasta pääomaa, jos halutaan välttää koko maailman muuttuminen small talkin taitavaksi TV-Shop-kulttuuriksi.”

Kuten totesin tuossa aiemmin, että mikäli haluamme olla samalla tavalla sosiaalisia kuin italialaiset, ei se enää ole suomalaista käyttäytymistä. Eli olen Rätön kanssa samoilla linjoilla siinä mielessä, että mikäli haluamme suomalaisten olevan oma kansa, eikä vain kopio amerikkalaisista tai italialaisista, on meidän pakko jatkaa niitä tiettyjä perinteitä. Toki joku voisi sanoa, ettei kannata haikailla menneiden perään vaan uudistua, mutta onko se taas uudistumista, että muutumme, koska jokin muu kulttuuri rynnii päällemme? Suomalaisessa kansanluonteessa on hyvät ja huonot puolensa, mutta jos haluamme kehittää sitä, niin tehkäämme se omilla ehdoillamme, eikä kopioimalla amerikkalaista elintapaa.

Koska olen tässä kirjoituksessa maininnut myös suomalaisia taiteilijoita, voisin nostaa myös ajatuksen, kuinka paljon taiteilijoilla on ollut sananvaltaa suomalaisen idetiteetin luomisessa? Mika Rättö kommentoi: ”Totuushan on, että tämän meidän kansallisen identiteettimme muovaamiseen ja ylläpitoon ovat vaikuttaneet todella merkittävästi aika harvat taiteiljat.”

Suomalaista identiteettiä olivat luomassa neljä taiteilijaa. Sen jälkeen se on tosin ottanut vaikutteita muualta kuin taiteesta, mutta kun sitä perisuomalaisuutta katsoo, niin tulevathan Jean Sibelius, Kalevala ja Tuntematon sotilas aika äkkiä mieleen. Eli ehkä niitä taitelijoita ei ole niin monta, mutta heidän vaikutuksensa on ollut suuri.

Pistää tosin sitten miettimään, ketkä oman aikamme taiteilijat tulevat jättämään jälkensä suomalaiseen sielunelämään? Juice Leskinen ja Gösta Sundqvist tulevat ehkä ensimmäisenä mieleen, mutta kumpikaan heistä ei valitettavasti enää ole käytössä. Jos minä saisin valita, olisivat mm. Martikainen ja Rättö niitä jotka tulevat jälkensä jättämään, mutta molemmat ovat aina olleet pienten (Martikainen tosin on saanut suurempaakin suosiota) piirien idoleita. Luultavasti Nightwishin johtohahmo Tuomas Holopainen voi olla yksi näistä suuremmista vaikuttajista, ja muutenkin koko hevimusiikki on ainakin nykyiselle sukupolvelle ollut suuressa asemassa. Klassisen musiikin merkitys ei valtavirrassa taas ole kovinkaan suurta ollut, eikä sieltä ole jäänyt kuin yksi oikeasti merkittävä hahmo, eli Jean Sibelius. Toki modernin suomalaisen klassisen vaikuttajat, kuten Einojuhani Rautavaara, Leif Segerstam ja Kaija Saariaho ovat olleet omassa arvossaan, mutta Sibeliuksen tasoista arvostusta he tuskin tulevat ikinä saamaan. Kuvataiteiljoista voisi mainita vaikkapa Mauri Kunnaksen legendaariset koirakirjat, jotka tulevat ehdottomasti jättämään jälkensä suomalaiseen kulttuuriin.

Mutta, eivätköhän ne kolme S:ää tule olemaan suomalaisuuden kivijalka tulevaisuudessakin, nimittäin Sibelius, Sauna ja Sisu. Minä olen iloinen ollessani suomalainen, ja mielelläni noudatan Mika Rätön nevoa pitämällä kiinni niistä kliseisistä kansanluonteen piirteistä. Sen verran patrioottinen minäkin olen, ja luulisin että niin on moni muukin.

Juice 1950-2006

Tänään tulee kuluneeksi yksi vuosi Juice Leskisen, tuon ainutlaatuisen suomalaisen lauluntekijän kuolemasta. Koska itse pidän Juicen musiikista hyvin paljon, ajattelin omistaa yhden kirjoituksen – kuin myös koko tämän lauantai-illan – Juicelle ja hänen musiikilleen.

Leevi and the Leavingsin toisen levyn nimeä mukaillen, Juice saattoi hyvinkin olla se ”mies joka toi rock and rollin Suomeen”. Tokihan rokkia oli soitettu Suomessa jo vuosia ennen Juicen ja Coitus Intin ensilevyä joka ilmestyi vuonna 1973, mutta Juice teki hienoa musiikkia nimenomaan Suomeksi – ja hämmästyttävällä verbaaliakrobatialla. Se mikä Juicesta tekikin niin mielenkiintoisen, että hän ei ollut millään lailla yliarvostettu, vaan tosiaankin oli alansa ehdoton taitaja.

Minua kiehtovat ehkä eniten Juicen uran alkupään levyt, joskin myös 80-luvulla mies teki monia hienoja albumeja. Mutta minusta Paras Juicen levy on hänen toisensa, Coitus Int –yhtyeen kanssa tehty Per Vers, runoilija, vuodelta 1974. Syy sille, miksi se alkupään tuotanto on parempaa, on se, että silloin hommassa oli jonkinlaista joukkuehenkeä ja hauskaa tamperelaista sisäpiirihuumoria. Tokihan Juicen muutkin yhtyeet, varsinkin Grand Slam, ovat olleet mainioita kokoonpanoja, mutta minusta Coitus Int on se mielenkiintoisin.

Syy tälle ”joukkuehengelle” ja yhteisöllisyydelle oli taiteilijassa itsessään. Sillä suorastaan huvittaa, kun katsoo Minä, sunnuntailapsi –DVD:tä, ja sen dokumenttia tuolla Per Vers, runoilija –albumilla esiintyvän kerrassaan mainion Odysseus –kappaleen teosta. Siinä Juice oli aivan eri henkilö, mitä hän oli myöhemmissä vaiheissa. Mies oli silloin 70-luvun puolivälissä arka, ujo ja hiljainen – ehkä jopa hieman introvertti – sekä tähän suomalaisen tapaan niin vaatimaton. Tosin häen lyriikkaansa ei Mikko Alatalo oikein ymmärrä, tässä dokumentissa siis: ”Jeesus ja Mao nuoli näppejään / ja poliitikot jäi itkemään / minä laivan saanut olin ja pään / minä kolkkasin papit ja Freudia nilkkaan potkin” – siis mitä ihmettä? Ei siis tosiaan käy kiistäminen, että Juice oli ehdottomasti suomalaisen rocklyriikan edelläkävijöitä, joka kirjoitti asioista mistä kukaan ei ennen ollut ajatellutkaan. Minusta Odysseus on – niin sävellyksellisesti kuin sanoituksellisestikin – yksi Juicen uran ehdottomia huippuja; sinfoninen kreikkalaista legendaa lainaava kertomus ihmisen mielenvapaudesta.

Voisi siis sanoa, että sitä mukaa mitä Juice sai suosiota ja rupesi ymmärtämään nerouttaan yhä enemmän, muuttui hänen luonteensa myös. Sillä Juicestahan tuli myöhemmin melko vaikea ja ehkä hieman ylimielinenkin persoona. Ja samanlainen hän oli kuolemaansa asti. Kävihän siinä sitten niinkin, että suurin osa hänen loppupään tuotannostaakin oli melko yksitoikkoista, vaikka löytyy siitäkin ihan mukavia ralleja, tyyliin Norjalainen villapaita – vaikka se lainaakin Beatles-klassikko Norwegian Woodia melko härskisti.

Mutta vaikka Juicesta tulikin vanhemmuuttaan melkoinen besser-wisser, oli hän kuitenkin loppuun saakka ulkopuolinen ja sisäänpäinkääntynyt, aivan kuin siinä liikuttavassa Odysseus-dokumentissa. Kansansuosio oli toki muuttanut miestä, mutta pohjimmiltaan hän oli kuitenkin se taiteilija. Omaa kuoppansahan mies kaivoi, hajonneista munuaisista ja monista muista sairauksista lukuunottamatta hän otti kaljaa ja tupakkaa, sanoisiko, säännöllisesti. Eli kun tasan vuosi sitten tämän uutisen sain kuulla, en varsinaisesti yllättynyt. Esimerkiksi Kirkan kuolema oli paljon suurempi järkytys, vaikken hänen musiikistaan juuri välittänytkään. Kirkahan sentään oli paljon paremmassa kunnossa kuin Juice. Mutta näin se elämä menee...

Mahtaa kuulostaa kuluneelta ja kornilta, mutta sanotaan se kuitenkin. Vaikka mies on liittynyt taivaalliseen rock-orkesteriin sinne John Lennonin ja Albert Järvisen seuraan, hänen musiikkinsa elää! Ja mikä kappale sopisikaan tähän loppuun paremmin, kuin Tauko I –albumilta löytyvä Nero nukkuu.

Laihaa fantasiaa

Koska tänne ei ole tarkoitus puhua pelkkää politiikkaa, ajattelin kirjoittaa elokuva-arvostelun. Minä olen suurena Studio Ghibli -fanina käynyt Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin näytöksissä kahtena syksynä katsomassa Hayao Miyazakin kerrassaan mahtavia teoksia - vuonna 2005 Liikkuva Linnan ja vuonna 2006 Naapurini Totoron. Tänä vuonna Suomeen tuotiin taas Miyazakin pojan, Goro Miyazakin Japanissa suurena kassamagneettina ollut Ursula K. Le Guinin fantasiakirjasarjaan perustuva Maameren tarinat (ゲド戦記, Gedo Senki). Minä tosin en valitettavasti päässyt tuonne R&A:n esitykseen, joten pääsin näkemään tämän vasta parisen viikkoa myöhemmin.

Maameren tarinat (ゲド戦記, Gedo Senki)
Japani 2006
Ohjaus: Goro Miyazaki
Tuottajat: Toshio Suzuki, Tomoko Ishii
Käsikirjoitus: Goro Miyazaki, Keiko Niwa, (Ursula K. Le Guin)
Musiikki: Tamiya Terashima
Äänet: mm. Bunta Sugawara, Junichi Okada, Aoi Teshima, Jun Fubuki

Maameren tarinat on Ghiblin toinen eeppinen soturisaaga. Ensimmäinen samantyyppinen tarina on Mononoke Hime vuodelta 1997, jota vielä toistaiseksi ei ole julkaistu Suomessa. Toinen elokuvia yhdistävä tekijä on se, etteivät ne ole mitään lastenelokuvia, väkivaltaisuuden (mitä tosin kummassakaan ei ole yhtään liikaa) ja rankkojen aiheiden takia.

Miyazaki-nuorempaa ei sinänsä saisi heti verrata isäänsä, mutta toisaalta on pakko, sillä ilman isän mestariteoksia ei olisi poikaakaan kokeilemassa siipiään animaatio-ohjaajana. Le Guinin kirjasarjasta olisi pitänyt tehdä elokuva jo 80-luvulla isä-Miyazakin ohjaamana, mutta kirjailija ei myöntänyt ohjaukseen lupaa. Nyt kun lupa myönnettiin, oli Hayao toisen projektin, Liikkuva Linnan kimpussa, ja isän vastusteluista huolimatta poika tarttui suureen haasteeseen. Ja visuaalisuutta lukuunottamatta huomaa, ettei kyseessä ole Hayao Miyazakin elokuva, sillä hänen omaleimaiset teemansa loistavat poissaolollaan - valitettavasti.

Elokuva alkaa, kun Maameren saarilla ilmasto ja elämä alkavat käyttäytyä kummallisesti. Tavallisesti säyseinä olentoina pidetyt lohikäärmeet taistelevat toisiaan vastaan, mereltä nousee myrskyjä, sato on huono ja karjaa kuolee. Päähenkilö, Prinssi Arren murhaa isänsä ja pakenee isän maaginen miekka mukanaan. Hän kohtaa vaeltavan arkkimaagin Gedin, joka tunnetaan paremmin nimellä Varpushaukka. Kaksikko matkaa kohti Hortin kaupunkia, jossa Ged kaaokseen syytä etsiessään esittelee Arrenille kaupungin julmuutta: yhteiskunta horjuu, huumeriippuvaiset katulapset vaeltavat kaduilla ja orjakauppa käy. Teemojen kehittely on alussa mielenkiintoista ja elokuva käynnistyy hyvin. Muutamien selkkausten jälkeen parivaljakko hakeutuu Gedin vanhan ystävän, entisen noidan Tenarin maatilalle, jossa Arren tapaa toistamiseen orjakauppiailta pelastamansa tytön, Therrun.

Tämän jälkeen juoni alkaa hieman huojua, eikä käänteistä aina saa oikein selvää. Ged saa selville että maailman epätasapainon syy onkin kuolemattomuutta tavoittelevan Cob-velhon (josta ainakaan minä en saanut selkoa oliko kyseessä velho vai noita...) avaama portti elämän ja kuoleman välille. Tarinan asetelmat ovat eeppiset ja niistä saisi aikaiseksi oikein mainion tarinan, mutta tässä käy vähän samalla tavalla kuin kotoisen Kalevalaa ja kung-fu'ta yhdistäneen Jadesoturi -eepoksen kanssa: hahmot jäävät hieman ontoiksi ja suurieleinen musiikki ei tunnu istuvan elokuvaan sitten millään. (No, näitä elokuvia ei kannata vertailla, joten jätetään vertailu tähän.)

Loppuratkaisukin on melko laimeasti toteutettu, jossa toistuu tämä ongelma pahvinmakuisesta eeppisyydestä - komea musiikki pauhaa, mutta sekään ei saa tapahtumia dramaattisiksi, vaikka niiden pitäisi olla sitä. Vaikka kyseessä ei olekaan lastenelokuva, syyllistyy se loppua kohden vähän liiankin alleviivaavaan selitykseen elämän ja kuoleman kysymyksistä. Käsittääkseni Le Guinin pohdinnat kirjoissa menivät jo korkeamman luokan filosofian puolelle (hän pohti mm. anarkismia, feminismiä, Vietnamin sotaa ja ihmisen raadollisuutta kirjallisuutensa kautta), että toisaalta ehkä niinkään monimutkaisia mietintöjä ei olisi tarvinnut sisällyttää, mutta jos olisi ollut jotain siltä väliltä. Myös mm. Arrenin motiivit isänsä murhaan jäävät epäselviksi (vaikka hän yhdessä vaiheessa kertookin, ettei ymmärrä miksi teki sen) ja sitä, miksi juuri lohikäärmeiden väliset taistelut nostattavat myrskyjä ja katovuosia.

Visuaalisesti elokuva taas on loistava. Ja kauniihin maisemiin Tamiya Terashiman musiikki sopiikin - joka itse asiassa on varsin hyvää ja kestää vertailua Ghiblin hovisäveltäjän Joe Hisaishin komeisiin sävellyksiin. Käsityönä animoitu elokuva onkin jossain määrin lämminhenkisemmän näköinen kuin uudemmat Ghibli-elokuvat, sillä en huomannut valkokankaalta yhtään tietokonetehostetta. Vaikka tietokoneellakin luotuja maisemia ei Ghiblin tapauksessa voi missään nimessä sanoa kliinisiksi, on tässä kuitenkin jotain parempaa mitä Liikkuva Linnan kuvituksessa, vaikka se huikeaa olikin. Hortin kaupunki on pikkutarkasti piirretty, kun taas suuret niittymaisemat on tyylin mukaisesti maalattu hieman pelkistetymmin. Eli ainakaan yhdessä asiassa tämä elokuva ei petä.

Puutteistaan huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kelvoton tekele. Vaikka se onkin pienoinen pettymys verrattaessa muihin Suomeen tuotuihin Ghibli-teoksiin, on se kuitenkin ihan kelvollinen animaatio ja peittoaa mm. Disneyn nykyiset tekeleet täysin - jos nyt halutaan verrata. Myös kun otetaan huomioon, että Goro-poika ei ole käsittääkseni saanut minkäänlaista koulutusta elokuvaohjauksen saralta, vaan on oppinut kaiken isältään, ei lopputulos ole mikään erityisen huono. Varsinkin kun lähtökohdat olivat niin kunniahimoiset. Eikä siinäkään oikein olisi järkeä, että poika tekee täysin samanlaisen elokuvan kuin mitä isä olisi tehnyt. Se mikä tosin jäi hieman mietityttämään, oli se, että elokuvassa oli harvinaisen selkeä asettelu hyvän ja pahan välillä, kun yleensä Ghibli-elokuvissa tällaista erottelua ei ole. Myös huumorin puute harmittaa, sillä vaikka Hayaon elokuvat eivät ole mitään komedioita, on niissä kuitenkin hillittyä mutta hauskaa tilannekomiikkaa. Tämän elokuvan hahmot ovat taas kovin totisia, eikä huumoria pysty repimään kuin korkeintaan muutamasta kohtauksesta.

Maameren tarinat ei ole yhtä uskomaton kuin Henkien kätkemä tai Liikkuva linna, eikä se ole yhtä hellyttävä ja lämminhenkisen lapsellinen kuin Naapurini Totoro tai Kikin lähettipalvelu, vaan se on aavistuksen laimeahko ja kaksijakoinen mutta loppujen lopuksi ihan kelvollinen fantasiaseikkailu, eikä minusta yhtään ylipitkä vaikka se lähenteleekin pituudeltaan kahta tuntia. Toivoa sopii, että poika oppii vielä ja pystyy jatkamaan Studio Ghiblin perinnettä, sillä vaikka kyseessä onkin ihan kelvollinen debyytti, ei näillä lahjoilla kovinkaan pitkälle pötkitä...

***/*****

Kyseenalainen debyytti

Voisi toki ajatella jotain kirjoittamista tännekin, kun kerran Istuntosalin blogin ohessa tänne tällainen perustettiin. Tällä hetkellä sivustolla onkin tapahtunut melko paljon uutta. Nyt tosin Suomen koululaitoksen päätösten mukaan on edessä koeviikko, joten Istuntosaliin tuskin on tulossa mitään uutta seuraavan puolentoista viikon aikana. No, eipä tulisi muutenkaan, sillä tällä hetkellä me emme edes pääse eduskuntaan. Syynähän on toki se, että toisin kuin viime keväänä, meillä ei ole ainakaan vielä mitään lehdistölupaa. Joten näin ollen olemme pelkkiä tavallisia kansalaisia. Käsittääkseni olisimme nyt saamassa jonkinlaista pysyvää lupaa, sillä eduskunnan tiedoituspäällikkö Marjo Timonen käski meidän lähettää sähköpostia, jossa annamme jonkinlaisen kattavamman selonteon sivuston toiminnasta. Ei kai tämän luvan saaminen muuten niin vaikeaa olisi - varsinkin kun me pääsimme keväällä sisään ihan tuosta vaan.

Esimerkiksi tänään tuo kulkulupa eduskuntaan olisi tullut ihan hyvään käyttöön, sillä menemme katsomaan Svenska Teaterniin yhtä näytelmää, joka alkaa klo 19. Ja koska minä asun Karjaalla, en kuitenkaan oikein jaksaisi kotiin, ja sitten tulla illalla takaisin (käyn koulua siis Helsingissä). Ja koska pääsen jo kahdelta, on minulla viisi tuntia turhaa aikaa siinä välissä. Siinä ajassa kun ehtii varmaan läksytkin käydä läpi. Näin ollen olisin voinut mennä eduskuntaan sekä tekemään toimittajantyötä että tappamaan aikaa. Nythän siellä on käynnissä budjettikeskustelut, joten tekemistä olisi varmaan riittänyt.

No, me lähetimme sitten sitä sähköpostia ja minusta se oli aivan riittävän virallisesti muotoiltu - virallinen linja kun näissä asioissa kannattaa. Timonen sanoi hoitavansa asian tällä viikolla, joten toivomme, että pääsisimme asiassa ainakin jotenkin eteenpäin. Sillä ilman lehdistölupaa eduskuntaan Istuntosalin toiminta taantuu kieltämättä täysin. Meidän riesanamme on jo pidemmän aikaa ollut jossain määrin huono tuuri, mistä esimerkiksi tämä eduskunta-sekoilu on hyvä esimerkki. Ehkä on kieltämättä vähän hölmöä syyttää kaikesta huonoa tuuria, mutta tässä on kieltämättä ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että hieman ihmetyttää ainakin... Tähän mennessä Timonen ei ole vastannut viestiin, joten oma ennustukseni siitä että meidän tuurilla Timonen ei varmaan edes vastaa, on käymässä toteen... Samalla myös jossain määrin on noloa pommittaa Timosta puhelinsoitoilla, sillä siinä tulee enemmänkin sellainen olo, että on vain riesaksi eduskunnan henkilökunnalle. Tokihan meidän tapauksemme on varsin erikoislaatuinen, mutta silti...

Jan keksi teorian, että syy miksi Timosen kiinnostus meitä kohtaan on lopahtanut kevääseen verrattuna, on kollegoiden suhtatuminen, sillä jotenkin juuri henkilökunnan vastaanotto on ollut enemmän tai vähemmän laskelmoiva ja jopa tyly. Hyvänä esimerkkinä eduskunnan ovimikkojen epäsuora protestointi, silloin kun Timonen meidät ensimmäisen kerran päästi sisään. Eli Jan epäili, että Timosen suhtautuminen meihin on muuttunut siksi, ettei hän halua viilentää suhteita työkavereihinsa, koska he eivät satu jostain syystä pitämään meistä. Saattaahan olla, että olemme täysin väärässä (mikä tässä tapauksessa olisi hyvä), ja onhan tämä vähän kaukaahaettua, mutta siltä alkaa tässä vaikuttaa.

Mielenkiintoista tässä asiassa on myös se, että lähestulkoon kaikki palaute on ollut yksinomaan positiivista, niin kansalta kuin edustajiltakin. Viimeksi tänään löysimme blogikirjoituksen jossa mainittiin myös meidät, ja ideaa kehuttiin suorastaan nerokkaaksi. Tai tarkemmin ottaen meidät mainittiin sen kommenteissa. Kyseinen kirjoitus löytyy täältä. Joten on suorastaan tragikoomista, että sitten eduskunta-instituutio suhtautuu meihin niin nuivasti. Ymmärrän toki että olemme sinänsä melko "vaikea" tapaus ja että byrokratia on byrokratiaa, mutta yleensäkin se suhtautuminen on ollut vähän tyyliin "pikkupoikien kiva harrastus". Muutenkin minua risoo se, ettei juuri kukaan ota tätä projektiamme vakavasti. Toki - kuten sanoin - Istuntosali on saanut lähes yksinomaan hyvän vastaanoton, mutta jotenkin on tullut sellainen käsitys, että meitä pidetään (lähinnä ikämme takia) vain kahtena kivana poikana jolla on hirmu kiva ja omaperäinen harrastus! No, minusta tämä ei ole kivaa, tämä on virallista - ei sillä etteikö tämä toiminta olisi "kivaa", mutta tarkoitan lähinnä että monien mielestä me vain "leikimme". No, olemme tässä lähiaikoina rekisteröimässä Istuntosalille omaa yritystä ja nimeä, jolloin luulisi, että meidät aletaan ottaa vakavasti myös siellä, joka meidän toimintaamme tällä hetkellä estää - eduskunnassa...