Maameren tarinat (ゲド戦記, Gedo Senki)Japani 2006
Ohjaus: Goro Miyazaki
Tuottajat: Toshio Suzuki, Tomoko Ishii
Käsikirjoitus: Goro Miyazaki, Keiko Niwa, (Ursula K. Le Guin)
Musiikki: Tamiya Terashima
Äänet: mm. Bunta Sugawara, Junichi Okada, Aoi Teshima, Jun Fubuki
Maameren tarinat on Ghiblin toinen eeppinen soturisaaga. Ensimmäinen samantyyppinen tarina on Mononoke Hime vuodelta 1997, jota vielä toistaiseksi ei ole julkaistu Suomessa. Toinen elokuvia yhdistävä tekijä on se, etteivät ne ole mitään lastenelokuvia, väkivaltaisuuden (mitä tosin kummassakaan ei ole yhtään liikaa) ja rankkojen aiheiden takia.
Miyazaki-nuorempaa ei sinänsä saisi heti verrata isäänsä, mutta toisaalta on pakko, sillä ilman isän mestariteoksia ei olisi poikaakaan kokeilemassa siipiään animaatio-ohjaajana. Le Guinin kirjasarjasta olisi pitänyt tehdä elokuva jo 80-luvulla isä-Miyazakin ohjaamana, mutta kirjailija ei myöntänyt ohjaukseen lupaa. Nyt kun lupa myönnettiin, oli Hayao toisen projektin, Liikkuva Linnan kimpussa, ja isän vastusteluista huolimatta poika tarttui suureen haasteeseen. Ja visuaalisuutta lukuunottamatta huomaa, ettei kyseessä ole Hayao Miyazakin elokuva, sillä hänen omaleimaiset teemansa loistavat poissaolollaan - valitettavasti.
Elokuva alkaa, kun Maameren saarilla ilmasto ja elämä alkavat käyttäytyä kummallisesti. Tavallisesti säyseinä olentoina pidetyt lohikäärmeet taistelevat toisiaan vastaan, mereltä nousee myrskyjä, sato on huono ja karjaa kuolee. Päähenkilö, Prinssi Arren murhaa isänsä ja pakenee isän maaginen miekka mukanaan. Hän kohtaa vaeltavan arkkimaagin Gedin, joka tunnetaan paremmin nimellä Varpushaukka. Kaksikko matkaa kohti Hortin kaupunkia, jossa Ged kaaokseen syytä etsiessään esittelee Arrenille kaupungin julmuutta: yhteiskunta horjuu, huumeriippuvaiset katulapset vaeltavat kaduilla ja orjakauppa käy. Teemojen kehittely on alussa mielenkiintoista ja elokuva käynnistyy hyvin. Muutamien selkkausten jälkeen parivaljakko hakeutuu Gedin vanhan ystävän, entisen noidan Tenarin maatilalle, jossa Arren tapaa toistamiseen orjakauppiailta pelastamansa tytön, Therrun.
Tämän jälkeen juoni alkaa hieman huojua, eikä käänteistä aina saa oikein selvää. Ged saa selville että maailman epätasapainon syy onkin kuolemattomuutta tavoittelevan Cob-velhon (josta ainakaan minä en saanut selkoa oliko kyseessä velho vai noita...) avaama portti elämän ja kuoleman välille. Tarinan asetelmat ovat eeppiset ja niistä saisi aikaiseksi oikein mainion tarinan, mutta tässä käy vähän samalla tavalla kuin kotoisen Kalevalaa ja kung-fu'ta yhdistäneen Jadesoturi -eepoksen kanssa: hahmot jäävät hieman ontoiksi ja suurieleinen musiikki ei tunnu istuvan elokuvaan sitten millään. (No, näitä elokuvia ei kannata vertailla, joten jätetään vertailu tähän.)
Loppuratkaisukin on melko laimeasti toteutettu, jossa toistuu tämä ongelma pahvinmakuisesta eeppisyydestä - komea musiikki pauhaa, mutta sekään ei saa tapahtumia dramaattisiksi, vaikka niiden pitäisi olla sitä. Vaikka kyseessä ei olekaan lastenelokuva, syyllistyy se loppua kohden vähän liiankin alleviivaavaan selitykseen elämän ja kuoleman kysymyksistä. Käsittääkseni Le Guinin pohdinnat kirjoissa menivät jo korkeamman luokan filosofian puolelle (hän pohti mm. anarkismia, feminismiä, Vietnamin sotaa ja ihmisen raadollisuutta kirjallisuutensa kautta), että toisaalta ehkä niinkään monimutkaisia mietintöjä ei olisi tarvinnut sisällyttää, mutta jos olisi ollut jotain siltä väliltä. Myös mm. Arrenin motiivit isänsä murhaan jäävät epäselviksi (vaikka hän yhdessä vaiheessa kertookin, ettei ymmärrä miksi teki sen) ja sitä, miksi juuri lohikäärmeiden väliset taistelut nostattavat myrskyjä ja katovuosia.
Visuaalisesti elokuva taas on loistava. Ja kauniihin maisemiin Tamiya Terashiman musiikki sopiikin - joka itse asiassa on varsin hyvää ja kestää vertailua Ghiblin hovisäveltäjän Joe Hisaishin komeisiin sävellyksiin. Käsityönä animoitu elokuva onkin jossain määrin lämminhenkisemmän näköinen kuin uudemmat Ghibli-elokuvat, sillä en huomannut valkokankaalta yhtään tietokonetehostetta. Vaikka tietokoneellakin luotuja maisemia ei Ghiblin tapauksessa voi missään nimessä sanoa kliinisiksi, on tässä kuitenkin jotain parempaa mitä Liikkuva Linnan kuvituksessa, vaikka se huikeaa olikin. Hortin kaupunki on pikkutarkasti piirretty, kun taas suuret niittymaisemat on tyylin mukaisesti maalattu hieman pelkistetymmin. Eli ainakaan yhdessä asiassa tämä elokuva ei petä.
Puutteistaan huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kelvoton tekele. Vaikka se onkin pienoinen pettymys verrattaessa muihin Suomeen tuotuihin Ghibli-teoksiin, on se kuitenkin ihan kelvollinen animaatio ja peittoaa mm. Disneyn nykyiset tekeleet täysin - jos nyt halutaan verrata. Myös kun otetaan huomioon, että Goro-poika ei ole käsittääkseni saanut minkäänlaista koulutusta elokuvaohjauksen saralta, vaan on oppinut kaiken isältään, ei lopputulos ole mikään erityisen huono. Varsinkin kun lähtökohdat olivat niin kunniahimoiset. Eikä siinäkään oikein olisi järkeä, että poika tekee täysin samanlaisen elokuvan kuin mitä isä olisi tehnyt. Se mikä tosin jäi hieman mietityttämään, oli se, että elokuvassa oli harvinaisen selkeä asettelu hyvän ja pahan välillä, kun yleensä Ghibli-elokuvissa tällaista erottelua ei ole. Myös huumorin puute harmittaa, sillä vaikka Hayaon elokuvat eivät ole mitään komedioita, on niissä kuitenkin hillittyä mutta hauskaa tilannekomiikkaa. Tämän elokuvan hahmot ovat taas kovin totisia, eikä huumoria pysty repimään kuin korkeintaan muutamasta kohtauksesta.
Maameren tarinat ei ole yhtä uskomaton kuin Henkien kätkemä tai Liikkuva linna, eikä se ole yhtä hellyttävä ja lämminhenkisen lapsellinen kuin Naapurini Totoro tai Kikin lähettipalvelu, vaan se on aavistuksen laimeahko ja kaksijakoinen mutta loppujen lopuksi ihan kelvollinen fantasiaseikkailu, eikä minusta yhtään ylipitkä vaikka se lähenteleekin pituudeltaan kahta tuntia. Toivoa sopii, että poika oppii vielä ja pystyy jatkamaan Studio Ghiblin perinnettä, sillä vaikka kyseessä onkin ihan kelvollinen debyytti, ei näillä lahjoilla kovinkaan pitkälle pötkitä...
***/*****
