Tänään tulee kuluneeksi yksi vuosi Juice Leskisen, tuon ainutlaatuisen suomalaisen lauluntekijän kuolemasta. Koska itse pidän Juicen musiikista hyvin paljon, ajattelin omistaa yhden kirjoituksen – kuin myös koko tämän lauantai-illan – Juicelle ja hänen musiikilleen.
Leevi and the Leavingsin toisen levyn nimeä mukaillen, Juice saattoi hyvinkin olla se ”mies joka toi rock and rollin Suomeen”. Tokihan rokkia oli soitettu Suomessa jo vuosia ennen Juicen ja Coitus Intin ensilevyä joka ilmestyi vuonna 1973, mutta Juice teki hienoa musiikkia nimenomaan Suomeksi – ja hämmästyttävällä verbaaliakrobatialla. Se mikä Juicesta tekikin niin mielenkiintoisen, että hän ei ollut millään lailla yliarvostettu, vaan tosiaankin oli alansa ehdoton taitaja.
Minua kiehtovat ehkä eniten Juicen uran alkupään levyt, joskin myös 80-luvulla mies teki monia hienoja albumeja. Mutta minusta Paras Juicen levy on hänen toisensa, Coitus Int –yhtyeen kanssa tehty Per Vers, runoilija, vuodelta 1974. Syy sille, miksi se alkupään tuotanto on parempaa, on se, että silloin hommassa oli jonkinlaista joukkuehenkeä ja hauskaa tamperelaista sisäpiirihuumoria. Tokihan Juicen muutkin yhtyeet, varsinkin Grand Slam, ovat olleet mainioita kokoonpanoja, mutta minusta Coitus Int on se mielenkiintoisin.
Syy tälle ”joukkuehengelle” ja yhteisöllisyydelle oli taiteilijassa itsessään. Sillä suorastaan huvittaa, kun katsoo Minä, sunnuntailapsi –DVD:tä, ja sen dokumenttia tuolla Per Vers, runoilija –albumilla esiintyvän kerrassaan mainion Odysseus –kappaleen teosta. Siinä Juice oli aivan eri henkilö, mitä hän oli myöhemmissä vaiheissa. Mies oli silloin 70-luvun puolivälissä arka, ujo ja hiljainen – ehkä jopa hieman introvertti – sekä tähän suomalaisen tapaan niin vaatimaton. Tosin häen lyriikkaansa ei Mikko Alatalo oikein ymmärrä, tässä dokumentissa siis: ”Jeesus ja Mao nuoli näppejään / ja poliitikot jäi itkemään / minä laivan saanut olin ja pään / minä kolkkasin papit ja Freudia nilkkaan potkin” – siis mitä ihmettä? Ei siis tosiaan käy kiistäminen, että Juice oli ehdottomasti suomalaisen rocklyriikan edelläkävijöitä, joka kirjoitti asioista mistä kukaan ei ennen ollut ajatellutkaan. Minusta Odysseus on – niin sävellyksellisesti kuin sanoituksellisestikin – yksi Juicen uran ehdottomia huippuja; sinfoninen kreikkalaista legendaa lainaava kertomus ihmisen mielenvapaudesta.
Voisi siis sanoa, että sitä mukaa mitä Juice sai suosiota ja rupesi ymmärtämään nerouttaan yhä enemmän, muuttui hänen luonteensa myös. Sillä Juicestahan tuli myöhemmin melko vaikea ja ehkä hieman ylimielinenkin persoona. Ja samanlainen hän oli kuolemaansa asti. Kävihän siinä sitten niinkin, että suurin osa hänen loppupään tuotannostaakin oli melko yksitoikkoista, vaikka löytyy siitäkin ihan mukavia ralleja, tyyliin Norjalainen villapaita – vaikka se lainaakin Beatles-klassikko Norwegian Woodia melko härskisti.
Mutta vaikka Juicesta tulikin vanhemmuuttaan melkoinen besser-wisser, oli hän kuitenkin loppuun saakka ulkopuolinen ja sisäänpäinkääntynyt, aivan kuin siinä liikuttavassa Odysseus-dokumentissa. Kansansuosio oli toki muuttanut miestä, mutta pohjimmiltaan hän oli kuitenkin se taiteilija. Omaa kuoppansahan mies kaivoi, hajonneista munuaisista ja monista muista sairauksista lukuunottamatta hän otti kaljaa ja tupakkaa, sanoisiko, säännöllisesti. Eli kun tasan vuosi sitten tämän uutisen sain kuulla, en varsinaisesti yllättynyt. Esimerkiksi Kirkan kuolema oli paljon suurempi järkytys, vaikken hänen musiikistaan juuri välittänytkään. Kirkahan sentään oli paljon paremmassa kunnossa kuin Juice. Mutta näin se elämä menee...
Mahtaa kuulostaa kuluneelta ja kornilta, mutta sanotaan se kuitenkin. Vaikka mies on liittynyt taivaalliseen rock-orkesteriin sinne John Lennonin ja Albert Järvisen seuraan, hänen musiikkinsa elää! Ja mikä kappale sopisikaan tähän loppuun paremmin, kuin Tauko I –albumilta löytyvä Nero nukkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti