Itsenäisyyspäivä tuli ja meni, presidentti Tarja Halonen yhdessä miehensä Pentti Arajärven kanssa esitti pääosaa kaksituntisessa kättelyohjelmassa, ja ulkona anarkistit taas kerran vastustivat kaikkea. Näimme tosin kerrankin myös oikeutta, sillä YUP-yhtyeen varsin kunnioitettava johtohahmo Jarkko Martikainen viimeinkin sinne monien parjaamiin linnan juhliin pääsi. Joten tämän kirjoituksen voikin hyvin omistaa maamme yhdeksänkymmenvuotista taipaleen pohtimiselle ja sille, mikä tekee Suomesta Suomen.
”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiä emme tule olemaan. Olkaamme siis suomalaisia,” sanottiin aikoinaan. Tuon lauseen tarkkuudesta ei ole takeita, mutta arvelisin että kyseinen lausahdus on ”virallisesti” jotain tuohon suuntaan. Suomalaisen identiteetin pohjavalun loi neljä niinsanottuun lauantaiseuraan kuuluvaa herraa, Johan Ludvig Runeberg, Elias Lönnrot, Johan Vilhelm Snellman ja Zacharias Topelius. He halusivat tehdä Suomesta omien utopioidensa näköisen. Näistä ehkä lopulta Lönnrotilla oli eniten käsitystä suomalaisesta identiteetistä, siltä ajalta kun hän Kalevalaa loi. 1800-luvun puolivälin jälkeen suomalainen identiteetti ja elämäntapa on toki muuttunut, mutta se peräänantamattomuus, työnteon arvostus ja tietynlainen omalaatuisuus on säilynyt.
Soundi-lehti teki viime numerossaan kyselyn monille suomalaisille artisteille siitä, millä lailla he näkevät Suomen nykypäivänä. Jo tuossa yllä mainitsemani Jarkko Martikainen kuvaili kansaamme seuraavanlaisesti: ”Pidän tietystä suomalaisesta varautuneisuudesta, jonka alla on kuitenkin syitä tutustua näihin ihmisiin.”
Niin, suomalaisiahan on kuvailtu tuppisuiksi, ja myös oman kansan keskuudessa on tätä hiljaisuutta kritisoitu. Lähinnä siksi, että meidän sosiaalinen elämämme ei ole läheskään samanlaista mitä etelämpänä Euroopassa.
Tuo sosiaalisuus on vähän kaksipiippuinen juttu. Miksi meidän pitäisi olla samanlaisia kiivaita keskustelijoita kuin esimerkiksi italialaiset? Sehän ei ole enää suomalaista käyttäytymistä, vaan on muotoutunut jostain muualta – tosin periytyyhän myös meidän kansanluonteemme jostain, se on vain muodostunut suomalaisten tavaramerkiksi. Toisaalta taas, välillä tämä tuppisuumaisuus tosiaankin on harmiksi ja voi hyvinkin luoda meistä kuvan melko vakavana ja tylsänä kansana. Olen tosin samaa mieltä Martikaisen kanssa siinä mielessä, että eiväthän suomalaiset kuitenkaan huumorintajuttomia ole, meidät pitää vain oppia tuntemaan. Ja tämä ”Suomi-kuva” tuntuu olevan monille päättäjille suorastaan pakkomielle. Sillä suomalaisten välttämätön halu tietää mitä heistä ulkomailla ajatellaan kuuluu myös näihin stereotypioihin suomalaisista.
Mutta siis, mitkä ovatkaan Suomen hyvät ja huonot puolet? Minä kehtaisin väittää, että tämä pohjoismaalainen – ja nimenomaan suomalainen – yhteiskuntamalli on maailman ehdotonta parhaimmistoa. Suomihan keikkuu kaikenlaisten listojen kärkipäissä, kun puhutaan vaikkapa vähiten korruptoituneista maista tai koulutuksesta. Totta toki on, että jossain määrin olen taannoin haastattelemamme STP:n Juhani Tanskin kanssa samoilla linjoilla, että Suomen kuva hyvinvointivaltiona on rapistunut. Työttömyyttä on vähennetty rutkasti, mutta kuitenkin köyhyys on lisääntynyt. Taannoinen Tehy-selkkaus tosin paljasti, että on täällä vielä olemassa ihmisiä jotka oikeasti panevat valtionjohdolle hanttiin, muutenkin kuin vain valtaavat taloja.
Niin, maamme luonto ja ilmasto ovat toki yksi niitä asioita jotka maassamme ovat positiivisia asioita. Onhan Suomi epäilemättä eksoottinen maa, vaikka tuolla räntäsateessa tarpoessa sitä ei varmaan aina tule ajatelleeksi. Toivon tosin, että meillä olisi niitä räntäsateita jatkossakin, sillä mitä näitä varsin kesäisiä joulukelejä katsoo, on maineemme lumisena maana vaakalaudalla. Tästä ”ilmastonmuutoksesta” on tosin puhuttu jo kaikkialla niin paljon, että tuskin minun kannattanee siitä ruveta paasaamaan. Sanon vain, että Suomi heräsi tapansa mukaan liian myöhään, toivottavasti vahinko on vielä korjattavissa.
Negatiiviset asiat Suomessa tulevat enimmälti ulkomailta. Näillä tarkoitan lähinnä liiallista länsimaalaistumista, joka tulee enimmäkseen sieltä USA:n suunnalta, joka muokkaa myös suomalaista elämäntapaa. Niin ikään EU:n liiallinen painostaminen tuntuu kovin ahdistavalta. Kyynisimmät puhuvat jo Euroopan Yhdysvalloista. Eihän EU ole yksinomaan huono asia, mutta sen halu pyrkiä hallitsemaan koko Eurooppaa mielivaltaisesti omilla ehdoillaan ei ajatuksena juuri kiehdo. Toki syy on myös meissä, sillä ovathan monet sanoneet, että nyt Suomi on ulkopoliittisen linjansa takia lähinnä lahjoittamassa vaivoin hankittua itsenäisyyttämme EU:lle. Yksi huolestuttava esimerkki oli mm. EU:n perustuslain hyväksyminen maassamme. Onneksi perustuslaki ei ole ainakaan vielä mennyt läpi, täytyyhän kaikkien EU-maiden hyväksyä se. Ja muistamme varmasti sen, kuinka ahkerasti Ranska tuota lakia vastusti.
Yksi asia minua tosin suomalaissa risoo ylitse muiden, nimittäin alkoholin käyttö. Suomalaiset eivät näin yleisesti ottaen ole ikinä osannut juoda järkevästi. Nykyään, niin nuoriso kuin keski-ikäisetkin, pitävät alkoholin pääsääntöisenä funktiona olla se aine, jota juodaan kunnes sammutaan. Sitten seuraavana päivänä ollaan krapulassa ja vannotaan, ettei juoda enää ikinä. Kuitenkin sitten seuraavana lauantaina sama tapahtumasarja tapahtuu uudestaan. Minusta ajatus on yksinomaan vastenmielinen ja typerä. En minä alkoholia vastusta, mutta en vain ymmärrä sitä tapaa miten sitä tässä maassa käytetään. Ja mikäli täällä tehdään jotain typerää kännissä, saa sen aina anteeksi.
Palatakseni vielä tähän asiaan omasta identiteetistämme ja siitä, kuinka siitä pitää kiinni, siteeraan niin ikään tähän Soundin kyselyyn haastateltua taiteen moniottelijaa, porilaista Mika Rättöä: ”Suomessa olisikin tärkeätä pyrkiä säilyttämään ne tietyt kliseiset kansanluonteen piirteet. Ne ovat arvokasta pääomaa, jos halutaan välttää koko maailman muuttuminen small talkin taitavaksi TV-Shop-kulttuuriksi.”
Kuten totesin tuossa aiemmin, että mikäli haluamme olla samalla tavalla sosiaalisia kuin italialaiset, ei se enää ole suomalaista käyttäytymistä. Eli olen Rätön kanssa samoilla linjoilla siinä mielessä, että mikäli haluamme suomalaisten olevan oma kansa, eikä vain kopio amerikkalaisista tai italialaisista, on meidän pakko jatkaa niitä tiettyjä perinteitä. Toki joku voisi sanoa, ettei kannata haikailla menneiden perään vaan uudistua, mutta onko se taas uudistumista, että muutumme, koska jokin muu kulttuuri rynnii päällemme? Suomalaisessa kansanluonteessa on hyvät ja huonot puolensa, mutta jos haluamme kehittää sitä, niin tehkäämme se omilla ehdoillamme, eikä kopioimalla amerikkalaista elintapaa.
Koska olen tässä kirjoituksessa maininnut myös suomalaisia taiteilijoita, voisin nostaa myös ajatuksen, kuinka paljon taiteilijoilla on ollut sananvaltaa suomalaisen idetiteetin luomisessa? Mika Rättö kommentoi: ”Totuushan on, että tämän meidän kansallisen identiteettimme muovaamiseen ja ylläpitoon ovat vaikuttaneet todella merkittävästi aika harvat taiteiljat.”
Suomalaista identiteettiä olivat luomassa neljä taiteilijaa. Sen jälkeen se on tosin ottanut vaikutteita muualta kuin taiteesta, mutta kun sitä perisuomalaisuutta katsoo, niin tulevathan Jean Sibelius, Kalevala ja Tuntematon sotilas aika äkkiä mieleen. Eli ehkä niitä taitelijoita ei ole niin monta, mutta heidän vaikutuksensa on ollut suuri.
Pistää tosin sitten miettimään, ketkä oman aikamme taiteilijat tulevat jättämään jälkensä suomalaiseen sielunelämään? Juice Leskinen ja Gösta Sundqvist tulevat ehkä ensimmäisenä mieleen, mutta kumpikaan heistä ei valitettavasti enää ole käytössä. Jos minä saisin valita, olisivat mm. Martikainen ja Rättö niitä jotka tulevat jälkensä jättämään, mutta molemmat ovat aina olleet pienten (Martikainen tosin on saanut suurempaakin suosiota) piirien idoleita. Luultavasti Nightwishin johtohahmo Tuomas Holopainen voi olla yksi näistä suuremmista vaikuttajista, ja muutenkin koko hevimusiikki on ainakin nykyiselle sukupolvelle ollut suuressa asemassa. Klassisen musiikin merkitys ei valtavirrassa taas ole kovinkaan suurta ollut, eikä sieltä ole jäänyt kuin yksi oikeasti merkittävä hahmo, eli Jean Sibelius. Toki modernin suomalaisen klassisen vaikuttajat, kuten Einojuhani Rautavaara, Leif Segerstam ja Kaija Saariaho ovat olleet omassa arvossaan, mutta Sibeliuksen tasoista arvostusta he tuskin tulevat ikinä saamaan. Kuvataiteiljoista voisi mainita vaikkapa Mauri Kunnaksen legendaariset koirakirjat, jotka tulevat ehdottomasti jättämään jälkensä suomalaiseen kulttuuriin.
Mutta, eivätköhän ne kolme S:ää tule olemaan suomalaisuuden kivijalka tulevaisuudessakin, nimittäin Sibelius, Sauna ja Sisu. Minä olen iloinen ollessani suomalainen, ja mielelläni noudatan Mika Rätön nevoa pitämällä kiinni niistä kliseisistä kansanluonteen piirteistä. Sen verran patrioottinen minäkin olen, ja luulisin että niin on moni muukin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti