Vaihdoin leiriä, ja majailen nykyään Wordpressissä: http://kumiorava.wordpress.com
Että sinne vaan kaikki. Vähän myöhässähän tämä ilmoitus tulee, mutta kumminkin.
torstai 4. joulukuuta 2008
sunnuntai 31. elokuuta 2008
Töttöröö
Nyt on sitten tultu siihen pisteeseen, että on aika kaivaa tämä blogi naftaliinista ja harrastaa jonkinasteista uudistusta. Tämä käynee ilmi ainakin siinä, että päätin muuttaa nimen vähän ytimekkäämmäksi. Kyseessähän on lainaus yhden aikamme merkittävimmistä kyynikoista, Kyösti Pöystin lausahduksesta ”nyt ollaan jännän äärellä”, animaatiosarjasta Pasila. Yksi ainoista ohjelmista muuten, jota ylipäätään jaksaa edes katsoa. Ja koska käsittelemäni asiat tulevat omasta mielestäni olemaan jänniä, niin näin ollen voisi sanoa olevansa jännän äärellä.
Täytyy heti näin alkuun sanoa, että en itse juuri blogeja lue. Tai no, välillä tulee esim. MTV3:n muutamia blogeja selattua ja kaikkea mielenkiintoista vastaan tulevaa, mutta en systemaattisesti seuraa mitään blogia. Nykyisen informaatiovallankumouksen aikana niitä blogejahan riittää, ja aihehaitari kattaa varmaan kaiken mahdollisen. Ihmisillä tuntuu olevan tarve kirjoittaa kaikenlaisia sepustuksia nettiin kaiken kansan nähtäville. Ja sitähän minäkin juuri nyt teen teen. Tämä(kin) kirjoitus tulee hukkumaan bittivirtaan, ja tuskinpa kukaan sitä tulee noteeraamaan. Miksi sitten edes kirjoitan? Toisaalta se on ajanhukkaa, toisaalta omien ajatusten hallinnointia.
Minä pyrin kirjoittamaan blogeja ikään kuin kolumniperiaatteella. Tarkoitan siis sitä, että haluan lukea tekstejä, joissa on näkökulmaa ja analyysiä tai muuta vastaavaa. Nykyään tuntuu lähinnä siltä, että suuri osa blogeista on lähinnä kirjoittajiensa päiväkirjoja, joihin he sanailevat jokapäiväisistä asioista. No, miksikäs ei, mutta minä en koe omaa elämääni niin mielenkiintoiseksi, että raportoisin siitä kaiket päivät, enkä koe tällaisia oman elämän selostuksia järin mielenkiintoisiksi. Tietenkin, jos oman elämän tapahtumista voi kirjoittaa mielenkiintoisesti ja oivaltavasti, on asia toki eri. Tietysti tulen toki itsekin kirjoittamaan asioista jotka liittyvät johonkin kokemaani ja varmasti tulen mainitsemaan ohimennen jotain jokapäiväiseen elämään liittyvää, mutta kuten sanoin, koen seikkaperäisen selostamisen päivän tapahtumista jokseenkin pitkästyttäviksi.
Nykyään ihmisillä on siis pakottava tarve uutisoida omasta elämästään, mutta tuntuu kuitenkin siltä, ettei kenelläkään tunnu olevan oikein mitään oikeasti mielenkiintoista sanottavaa. Toisaalta, kun sieltä huonolla äidinkielellä kirjoitettujen Big Brother –aiheisten sepustusten seasta löytyy jotain jokseenkin olennaisempaa, sortuvat ne blogit harmittavan usein yksioikoiseen populismiin, etenkin yhteiskunnallisissa ja poliittisissa kannanotoissa. Se on totta, että kirjoittamalla voi varmasti vaikuttaa enemmän kuin esimerkiksi äänestämällä, mutta tökerösti kirjoitetut, täysin kompromisseihin kykenemättömät ksenofobiset tekstit – joihin olen törmännyt aika ajoin suomalaisilla palstoilla – eivät oikein vakuuta.
Internetin yksin suurimmista kompastuskivistä on se, että monet ovat ymmärtäneet asian tämän ihmemaan luonteen niin, että koska täällä voi esiintyä anonyymisti, vapautuu kaikesta vastuusta ja mielipiteitään voi laukoa miten tykkää. Tätä voi todistella jo jopa Helsingin Sanomien keskustelupalstoilla. Tekeekö netti tyhmemmäksi?
Tavallaanhan internetin kritisointi on vähän samanlaista tyhjänpäiväistä louskutusta mitä televisionkin. Aina näitä nykyajan ilmiöitä voi leimata kauheiksi ja turmiollisiksi. No, puolustukseksi voisin sanoa, että netissä ihmisen tyhmyys ihan oikeasti korostuu, ja että TV-viihde oli tosiaankin mielekkäämpää joskus ennen.
Sanotaan näin, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku haluaa netissä yksityiselämänsä julkistaa blogin tai jonkun muun keinoin. Ymmärrän oman elämänsä ruotimisen blogin kautta sikäli, että sitä kautta varmasti voi laittaa ajatuksiaan järjestykseen, eikä asioita tarvitse liikaa pohtia kun ne on johonkin purkanut. Ainahan meillä on toki päiväkirjojakin ollut, joita muuten ennen ollaan varjeltu tärkeinä ja salaisina aarteina. Kehitys on ollut käänteistä, nettimaailmassa anonyyminä omien asioidensa esille tuominen ei näytä olevan ongelmallista. Vaikka ainakin minusta kovin seikkaperäisesti omia ongelmia tutkiskelevien tekstien lukeminen on vähän vaivaannuttavaa ja myötähäpeää herättävää. Pitäisivät ongelmansa vain ihan omissa yksityisissä päiväkirjoissaan. En nyt jaksa ruveta ketään neuvomaan, mutta ihan hyvähän se olisi, jos ihmiset joskus ajattelisivat myös sitä, kannattaako omat ajatuksensa aina julkistaa.
Täytyy heti näin alkuun sanoa, että en itse juuri blogeja lue. Tai no, välillä tulee esim. MTV3:n muutamia blogeja selattua ja kaikkea mielenkiintoista vastaan tulevaa, mutta en systemaattisesti seuraa mitään blogia. Nykyisen informaatiovallankumouksen aikana niitä blogejahan riittää, ja aihehaitari kattaa varmaan kaiken mahdollisen. Ihmisillä tuntuu olevan tarve kirjoittaa kaikenlaisia sepustuksia nettiin kaiken kansan nähtäville. Ja sitähän minäkin juuri nyt teen teen. Tämä(kin) kirjoitus tulee hukkumaan bittivirtaan, ja tuskinpa kukaan sitä tulee noteeraamaan. Miksi sitten edes kirjoitan? Toisaalta se on ajanhukkaa, toisaalta omien ajatusten hallinnointia.
Minä pyrin kirjoittamaan blogeja ikään kuin kolumniperiaatteella. Tarkoitan siis sitä, että haluan lukea tekstejä, joissa on näkökulmaa ja analyysiä tai muuta vastaavaa. Nykyään tuntuu lähinnä siltä, että suuri osa blogeista on lähinnä kirjoittajiensa päiväkirjoja, joihin he sanailevat jokapäiväisistä asioista. No, miksikäs ei, mutta minä en koe omaa elämääni niin mielenkiintoiseksi, että raportoisin siitä kaiket päivät, enkä koe tällaisia oman elämän selostuksia järin mielenkiintoisiksi. Tietenkin, jos oman elämän tapahtumista voi kirjoittaa mielenkiintoisesti ja oivaltavasti, on asia toki eri. Tietysti tulen toki itsekin kirjoittamaan asioista jotka liittyvät johonkin kokemaani ja varmasti tulen mainitsemaan ohimennen jotain jokapäiväiseen elämään liittyvää, mutta kuten sanoin, koen seikkaperäisen selostamisen päivän tapahtumista jokseenkin pitkästyttäviksi.
Nykyään ihmisillä on siis pakottava tarve uutisoida omasta elämästään, mutta tuntuu kuitenkin siltä, ettei kenelläkään tunnu olevan oikein mitään oikeasti mielenkiintoista sanottavaa. Toisaalta, kun sieltä huonolla äidinkielellä kirjoitettujen Big Brother –aiheisten sepustusten seasta löytyy jotain jokseenkin olennaisempaa, sortuvat ne blogit harmittavan usein yksioikoiseen populismiin, etenkin yhteiskunnallisissa ja poliittisissa kannanotoissa. Se on totta, että kirjoittamalla voi varmasti vaikuttaa enemmän kuin esimerkiksi äänestämällä, mutta tökerösti kirjoitetut, täysin kompromisseihin kykenemättömät ksenofobiset tekstit – joihin olen törmännyt aika ajoin suomalaisilla palstoilla – eivät oikein vakuuta.
Internetin yksin suurimmista kompastuskivistä on se, että monet ovat ymmärtäneet asian tämän ihmemaan luonteen niin, että koska täällä voi esiintyä anonyymisti, vapautuu kaikesta vastuusta ja mielipiteitään voi laukoa miten tykkää. Tätä voi todistella jo jopa Helsingin Sanomien keskustelupalstoilla. Tekeekö netti tyhmemmäksi?
Tavallaanhan internetin kritisointi on vähän samanlaista tyhjänpäiväistä louskutusta mitä televisionkin. Aina näitä nykyajan ilmiöitä voi leimata kauheiksi ja turmiollisiksi. No, puolustukseksi voisin sanoa, että netissä ihmisen tyhmyys ihan oikeasti korostuu, ja että TV-viihde oli tosiaankin mielekkäämpää joskus ennen.
Sanotaan näin, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku haluaa netissä yksityiselämänsä julkistaa blogin tai jonkun muun keinoin. Ymmärrän oman elämänsä ruotimisen blogin kautta sikäli, että sitä kautta varmasti voi laittaa ajatuksiaan järjestykseen, eikä asioita tarvitse liikaa pohtia kun ne on johonkin purkanut. Ainahan meillä on toki päiväkirjojakin ollut, joita muuten ennen ollaan varjeltu tärkeinä ja salaisina aarteina. Kehitys on ollut käänteistä, nettimaailmassa anonyyminä omien asioidensa esille tuominen ei näytä olevan ongelmallista. Vaikka ainakin minusta kovin seikkaperäisesti omia ongelmia tutkiskelevien tekstien lukeminen on vähän vaivaannuttavaa ja myötähäpeää herättävää. Pitäisivät ongelmansa vain ihan omissa yksityisissä päiväkirjoissaan. En nyt jaksa ruveta ketään neuvomaan, mutta ihan hyvähän se olisi, jos ihmiset joskus ajattelisivat myös sitä, kannattaako omat ajatuksensa aina julkistaa.
sunnuntai 6. tammikuuta 2008
Vuosi 2007
When I was seventeen
It was a very good year
It was a very good year for small town girls
And soft summer nights
We'd hide from the lights
On the village green
When I was seventeen
- Frank Sinatra
Vaikka kyseessä on yksi Sinatran hienoimmista kappaleista, en ole varma voinko olla täysin Sinatran kanssa samaa mieltä menneestä vuodesta. Toisaalta, enhän minä ehtinyt olla kuin noin kolme kuukautta 17-vuotias vuonna 2007, joten tänä vuonna voisi kokeilla ottaa uusiksi.
Ei mennyt vuosi mikään huonokaan ollut, paljon on tullut koettua, eikä se minulle henkilökohtaisesti ole mikään huono vuosi sinänsä ollut. Mutta jos vuotta tarkastelee maailmallisesta näkökulmasta, ei vuosi mitenkään erityisen valoisalta näytä...
Istuntosalin kannalta vuoden suurin tapahtuma oli toki maaliskuussa käydyt eduskuntavaalit, joita edeltänyt noin kahden kuukauden mittainen eri vaalitilaisuuksissa ja ehdokashaastatteluissa ravaaminen oli rankkaa, mutta samalla opettavaista ja hauskaa. Kyllä siinä oli sitä omaa tunnelmaansa, jota muistelee mielellään. Ja pääsimmehän me myös vaali-iltana paikan päälle, eli Yleisradion päämajaan, Isoon pajaan, seuraamaan ääntenlaskua ja haastattelemaan puolueiden puheenjohtajia. Vaalien lopputulos on syksyn mittaan tuonut tosin koko lailla ongelmia, vaikka toisaalta kiitos valtiovarainministerin lupausten, kyseisen selkkauksen toinen osapuoli sai sen mitä halusi.
Toukokuussa oli sitten vuoden toinen iso tapahtuma Suomessa, nimittäin ensimmäistä kertaa tämän maan kamaralla järjestetyt Euroviisut. Edustajat olivat taas tuttuun tapaan varsin huonoja ja epäkiinnostavia, niin voittaja kuin Suomen edustajakin. Ukraina sentään toi näihin kissanristiäisiin jotain huumoria, jonka tempausta voisi verrata Lordiin; molemmat olivat tajunneet Euroviisujen idean, toisin kuin monet muut, jotka sinne menevät uskoessaan ihan tosissaan että heidän edustajakappaleensa olisi hyvä.
Loppuvuosi oli taas synkempää aikaa, eritoten marraskuun alun tapaus Jokelassa. Tuota nyt tuskin tarvitsee puida yhtään, sillä kaikki tietävät että kyseessä oli erittäin valitettava ja surullinen tapaus ja se tulee pysymään mielessä ja niin edelleen. Samanlaistahan tapahtui myös huhtikuussa Virginia Techin koulussa, joka tosin oli täysin eri luokkaa kuin Jokelan ammuskelu, ainakin jos uhrimäärää katsoo. Ei kai tässä muuta voi toivoa, kuin että nyt kun tällainen tapaus on täälläkin sattunut, voitaisiin keskittyä siihen, miten vastaavia tapauksia voisi ehkäistä.
Itsenäinen Suomi täytti tänä vuonna 90 vuotta. Tuosta aiheesta olenkin jo kirjoittanut, ja se kirjoitus löytyy tuosta alempaa, että ei siitä sen enempää.
Joulukuussa sattui tosin myös eräs varsin harmittava tapaus, tällä kertaa Nokialla, eli tämä varsin paljon uutisissakin julkisuutta saanut vesikriisi, joka vieläkin näyttää jatkuvan, vaikka parempaan päin ollaakin menty. Kyseisessä tapauksessahan 400 000 litraa jätevettä pääsi sekoittumaan juomaveteen, luultavasti jonkinlaisen vahingon seurauksena.
Vuotta synkensivät myös lukuisat erittäin valitettavat kuolintapaukset, joista neljä sattui joulukuussa, kolme niistä kuukauden viimeisellä viikolla. Viides päivä kuoli saksalainen avant-gardesäveltäjä Karlheinz Stockhausen 79 vuoden iässä. 26 päivä kuoli legendaarinen suomalainen urheiluselostaja Voitto ”Vode” Liukkonen 67 vuoden iässä. Päivä tämän jälkeen kuoli pakistanilainen poliitikko Benazir Bhutto terrorihyökkäyksessä 54 vuoden iässä. Ja että loppu olisi täydellinen, uudenvuodenaattona kuoli erittäin hieno suomalainen näyttelijä ja muusikko Markku Peltola 51 vuoden iässä.
Muita harmillisia kuolintapauksia viime vuonna oli mm. Kirka, koomikko ja muusikko Eeki Mantere, ohjaajat Rauno Mollberg ja Ingmar Bergman, Boris Jeltsin, rallikuski Colin McRae ja oopperalaulaja Luciano Pavarotti. Eli näiden monien kuolemien perusteella voi todeta, että ”it was not a very good year”.
Niin, siitä henkilökohtaisesta puolesta vielä voisi sanoa pari sanaa. Tänä vuonna löysin itseni melko monelta keikalta, varsinkin vuoden loppupuoliskolla. Heinäkuussa Kaustisella Tuomari Nurmio, Hector ja Buffy Sainte-Marie, Faces-festivaalista jäi mieleen Transkaakko, Uzva veti mainion keikan Espan lavalla elokuussa, ja saman kuun lopussa näin Porin teatterissa Kuusumun Profeetan. Keikkavuosi sai päätöksensä 29 lokakuuta, kun 34-vuotisella urallaan Rush esiintyi ensi kertaa Suomessa, Hartwall-areenalla.
Näistä keikoista hienoimmat kokemukset olivat eittämättä Kuusumun Profeetta ja Rush. Molemmat kuuluvat eniten kunnoittamiini bändeihin, joten luonnollisesti myös keikkakokemukset olivat unohtumattomia. Noita on turha sinänsä laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä ne ovat toisistaan kovin poikkeavia; Profeetat esiityivät Porin teatterin päälavalla noin tuhannelle katsojalle, kun Rush taas esiintyi stadionbändin elkein kahdellekymmenelle tuhannelle katsojalle Hartwall-areenalla. Toisaalta voisi sanoa että Kuusumun Profeetan keikalla oli parempi tunnelma, ehkä juuri tilan pienuuden takia. Kuitenkin yleisöä taisi olla eniten koko bändin historian aikana. Siinä illassa oli jotain maagista, jota Rushin keikalla ei ollut.
Uudenvuodenaatto sujui melko rauhallisissa merkeissä Tampereella. Muutaman raketin ammuimme, joimme glögia ja pelasimme joululahjaksi saatua Trivial Pursuitia. Ei se toisaalta mikään ihmeellinen uusivuosi ollut, mutta parempi kuin viimevuotinen ainakin siinä suhteessa, että tällä kertaa ei satanut vettä.
Toivokaamme siis että vuodesta 2008 tulisi jossain määrin parempi kuin viime vuodesta. Myös tänä vuonna Istuntosali saa astetta enemmän töitä lokakuussa järjestettävien kunnallisvaalien takia. Minä ehdin täyttää noin kuukausi ennen vaaleja, ja on minua ehditty kysyä jo ehdokkaaksi isäni tuttavan puolesta. Tosin mikäli ehdokkaaksi aion, tulen tekemään sen puolueiden ulkopuolelta. Ja huumorilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
