Töttöröö

Nyt on sitten tultu siihen pisteeseen, että on aika kaivaa tämä blogi naftaliinista ja harrastaa jonkinasteista uudistusta. Tämä käynee ilmi ainakin siinä, että päätin muuttaa nimen vähän ytimekkäämmäksi. Kyseessähän on lainaus yhden aikamme merkittävimmistä kyynikoista, Kyösti Pöystin lausahduksesta ”nyt ollaan jännän äärellä”, animaatiosarjasta Pasila. Yksi ainoista ohjelmista muuten, jota ylipäätään jaksaa edes katsoa. Ja koska käsittelemäni asiat tulevat omasta mielestäni olemaan jänniä, niin näin ollen voisi sanoa olevansa jännän äärellä.

Täytyy heti näin alkuun sanoa, että en itse juuri blogeja lue. Tai no, välillä tulee esim. MTV3:n muutamia blogeja selattua ja kaikkea mielenkiintoista vastaan tulevaa, mutta en systemaattisesti seuraa mitään blogia. Nykyisen informaatiovallankumouksen aikana niitä blogejahan riittää, ja aihehaitari kattaa varmaan kaiken mahdollisen. Ihmisillä tuntuu olevan tarve kirjoittaa kaikenlaisia sepustuksia nettiin kaiken kansan nähtäville. Ja sitähän minäkin juuri nyt teen teen. Tämä(kin) kirjoitus tulee hukkumaan bittivirtaan, ja tuskinpa kukaan sitä tulee noteeraamaan. Miksi sitten edes kirjoitan? Toisaalta se on ajanhukkaa, toisaalta omien ajatusten hallinnointia.

Minä pyrin kirjoittamaan blogeja ikään kuin kolumniperiaatteella. Tarkoitan siis sitä, että haluan lukea tekstejä, joissa on näkökulmaa ja analyysiä tai muuta vastaavaa. Nykyään tuntuu lähinnä siltä, että suuri osa blogeista on lähinnä kirjoittajiensa päiväkirjoja, joihin he sanailevat jokapäiväisistä asioista. No, miksikäs ei, mutta minä en koe omaa elämääni niin mielenkiintoiseksi, että raportoisin siitä kaiket päivät, enkä koe tällaisia oman elämän selostuksia järin mielenkiintoisiksi. Tietenkin, jos oman elämän tapahtumista voi kirjoittaa mielenkiintoisesti ja oivaltavasti, on asia toki eri. Tietysti tulen toki itsekin kirjoittamaan asioista jotka liittyvät johonkin kokemaani ja varmasti tulen mainitsemaan ohimennen jotain jokapäiväiseen elämään liittyvää, mutta kuten sanoin, koen seikkaperäisen selostamisen päivän tapahtumista jokseenkin pitkästyttäviksi.

Nykyään ihmisillä on siis pakottava tarve uutisoida omasta elämästään, mutta tuntuu kuitenkin siltä, ettei kenelläkään tunnu olevan oikein mitään oikeasti mielenkiintoista sanottavaa. Toisaalta, kun sieltä huonolla äidinkielellä kirjoitettujen Big Brother –aiheisten sepustusten seasta löytyy jotain jokseenkin olennaisempaa, sortuvat ne blogit harmittavan usein yksioikoiseen populismiin, etenkin yhteiskunnallisissa ja poliittisissa kannanotoissa. Se on totta, että kirjoittamalla voi varmasti vaikuttaa enemmän kuin esimerkiksi äänestämällä, mutta tökerösti kirjoitetut, täysin kompromisseihin kykenemättömät ksenofobiset tekstit – joihin olen törmännyt aika ajoin suomalaisilla palstoilla – eivät oikein vakuuta.

Internetin yksin suurimmista kompastuskivistä on se, että monet ovat ymmärtäneet asian tämän ihmemaan luonteen niin, että koska täällä voi esiintyä anonyymisti, vapautuu kaikesta vastuusta ja mielipiteitään voi laukoa miten tykkää. Tätä voi todistella jo jopa Helsingin Sanomien keskustelupalstoilla. Tekeekö netti tyhmemmäksi?

Tavallaanhan internetin kritisointi on vähän samanlaista tyhjänpäiväistä louskutusta mitä televisionkin. Aina näitä nykyajan ilmiöitä voi leimata kauheiksi ja turmiollisiksi. No, puolustukseksi voisin sanoa, että netissä ihmisen tyhmyys ihan oikeasti korostuu, ja että TV-viihde oli tosiaankin mielekkäämpää joskus ennen.

Sanotaan näin, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku haluaa netissä yksityiselämänsä julkistaa blogin tai jonkun muun keinoin. Ymmärrän oman elämänsä ruotimisen blogin kautta sikäli, että sitä kautta varmasti voi laittaa ajatuksiaan järjestykseen, eikä asioita tarvitse liikaa pohtia kun ne on johonkin purkanut. Ainahan meillä on toki päiväkirjojakin ollut, joita muuten ennen ollaan varjeltu tärkeinä ja salaisina aarteina. Kehitys on ollut käänteistä, nettimaailmassa anonyyminä omien asioidensa esille tuominen ei näytä olevan ongelmallista. Vaikka ainakin minusta kovin seikkaperäisesti omia ongelmia tutkiskelevien tekstien lukeminen on vähän vaivaannuttavaa ja myötähäpeää herättävää. Pitäisivät ongelmansa vain ihan omissa yksityisissä päiväkirjoissaan. En nyt jaksa ruveta ketään neuvomaan, mutta ihan hyvähän se olisi, jos ihmiset joskus ajattelisivat myös sitä, kannattaako omat ajatuksensa aina julkistaa.